Perhe kamppaili vuosikymmenet oikeudesta hoitaa luontaisesti omaa metsäänsä

Aino ja Johannes Kettusen perhe asutustilallaan Petäjävesi -järven rannassa 1950. 
Edessä Eeva, Arvo ja Reijo. 

Kettuset eivät halunnut lähteä metsässään nollasta liikkeelle

Teksti: Jaakko Luoma

Sodan jälkeen Suomen metsätalous muutettiin väkisin avohakkuuseen ja viljelyyn perustuvaksi. Se iski erityisen rajusti pientilallisiin, joilla oli vähän, mutta taloutensa kannalta elintärkeää metsää.

Kettusen evakkoperhe Petäjävedeltä nousi kuitenkin vastarintaan ja kyseenalaisti viranomaisten määräykset.

Nyt 70 vuoden seuranta ja selvitykset kertovat, että yläharvennukseen perustuva luontainen hakkuutapa on antanut maatilalle kaksinkertaisen tulon avohakkuuseen verrattuna.

Aukon uudistaminen on kallista ja epävarmaa ja se nollaa vuosikymmeniksi metsätulot. Harventamalla metsä tuottaa koko ajan optimaalisesti arvokkainta puuta, tukkia.

Tämän kirjoittaja on kuullut maaseudulla kymmeniä kertoja katkeria purkauksia siitä, että ”ei niille kelpaa muu kuin aukko, muokkaus ja istutus”, joten on mukava kertoa Petäjäveden Kettusen perheen metsähistoriasta, jossa on jouduttu toki muutaman kerran taipumaan aukonkin tekoon vastoin omaa tahtoa, mutta pidetty pääsuunta selvänä: metsä tuottaa parhaiten pitämällä se metsänä ja harventamalla noin 15 vuoden välein suurinta puustoa pois ja uudistamalla metsät vaiheittain terveestä, luontaisesta alikasvoksesta.

Noin puolta tilan 44 hehtaarin metsistä on pystytty hoitamaan näin yläharvennuksen menetelmin. Aukkohakkuiden aiheuttamiksi tulon menetyksiksi nykyinen omistaja Arvo Kettunen arvioi vajaa 170 000 euroa: - En ole tästä enää kovinkaan pahoillani, koska onhan tämä pakottanut perehtymään asioihin!

Kettusten metsähistoria on erikoinen ja innostava tarina! 70-luvun lopussa Arvo Kettunen teki edesmenneen isänsä Johanneksen kanssa jopa omakustanteen (”Suomen metsien suuri hävittäminen”) ja ehdotuksen uudeksi yksityismetsälaiksi, joilla yrittivät herätellä ihmisiä avohakkuun aiheuttamille vahingoille metsänomistajan kukkarossa ja luonnossa. He myös kiersivät sanomansa kanssa keskeisissä metsäviranomaisissa Helsingissä – turhaan.

Kettuset pysyivät isäntinä metsässään, mutta tämä on poikkeuksellista: käytännössä ihmiset on työnnetty täällä pois metsästä. Teollisuus on ottanut tärkeimmät työt (hakkuu ja ajo) metsässä itselleen ja metsänhoidossa on jyrännyt byrokratia, joka on estänyt omat ratkaisut. Tästä johtuen Suomessa alle 10 % metsänomistajista enää tekee itse metsässään työtä, kun Ruotsissa vastaava lukema on 65%:n luokkaa.

Arvo taukotuvassaan tuttuja vuosikasvukairan näytteitä tutkimassa.

Sota oli suuri vedenjakaja: teollisuus ja virkakoneisto jatkoivat poikkeusolojen komentotaloutta rauhan tultua ja ajoivat läpi oman sapluunansa, jolla yritettiin loikata kerralla muka tuottavampaan teho- eli viljelymetsätalouteen. Hurjinta tässä loikassa oli se, että yksityismetsälakia, joka tähän asti oli kieltänyt avohakkuun (se sallittiin vain poikkeustoimin, kuten rahallisen uudistusvakuuden antamalla), ei edes muutettu, vaan ryhdyttiin tulkitsemaan niin, että se käytännössä kielsi luontaisen uudistamisen hakkuut ja vaati avohakkuuta! Tämä tehtiin nostamalla organisaatioiden antamat tiukat metsänhoito-ohjeet velvoittaviksi. Jos joku erehtyi harrastamaan suurten puiden poistoa eli yläharvennusta, metsä todettiin sen jälkeen liian harvaksi eli vajaatuottoiseksi ja lain mukaan ”hävitetyksi”, jolloin päästiin avohakkuun tielle.

”Ennen pantiin lukkoon sellaisen isännän mehtä, joka teki aukkoja, mutta nyt on tyyli ihan toinen. Asetelmat on päälaellaan!” ihmetteli minulle edesmennyt kunnallismies Taito Vallenius Korpilahdelta Ylä-Muuratjärven kyläkirjan artikkeliini. Hän istui vuosikymmenet asutus- ja maatalouslautakunnissa ja näki läheltä näitä lukkoon laittamisia eli metsänrauhoituksia (=hakkuukielto), jotka koskivat pientilallisten metsiä.

Mettäpoliisin vuosikymmenet

Uusi tehomaailma iski kaikkein kipeimmin pientilallisiin, jotka olivat hakanneet tähän asti luontaisen uudistamisen hakkuilla (yläharvennus, poimintahakkuut jne.) pieniä metsiään niin, että mahdollisimman arvokasta hakattavaa eli tukkia riitti säännöllisesti. Nyt heidät pakotettiin tekemään aukkoja ja ostamaan kalliita taimia kontrolloimalla leimauksia ja metsänmyyntejä. Moni joutui luopumaan kokonaan tilastaan.

Metsälautakuntien ja niiden kontrolloimien paikallisten metsänhoitoyhdistysten kovimman kurin vuosikymmenet ovat myös suomalaisen oikeusvaltion häpeäaikaa. Vuosina 1953 -96 Suomessa rauhoitettiin eli otettiin metsänkäyttöoikeus yksityismetsälain perusteella pois 13 652 tilalta, Keski-Suomessakin 600 – 800 tilalta. Ja rauhoitus, tarvittaessa oikeuteen asti meneminen, on ollut poikkeustoimi. Yleensä jo sen uhka riitti ja metsänomistaja taipui, koska tiloilla oltiin metsänmyyntituloista riippuvaisia ja rauhoitetusta metsästä ei puuta voinut myydä kuin hankalimman kautta ja viranomaisten edessä nöyristelemällä.

”Metsiä rauhoitettiin pienistäkin ”rikkomuksista”. Viitasaarella oli 1969 kymmenittäin rauhoitettuja metsiä. Monia rauhoituspäätöksiä oli syntynyt jopa muutamien puiden luvattomasta hakkuusta”, kirjoittaa 2006 muistelmissaan (”Metsänomistajan asialla”) Viitasaaren metsänhoitoyhdistyksen entinen neuvoja Kari Pirttien. Tällainen vaatimatonkin itsekritiikki on harvinaista, sillä ”mettäpoliisien” pimeimmät vuosikymmenet ovat tutkimatta. Eikä aika ole ohi vieläkään: jokin aika sitten joutsalainen pariskunta tuomittiin oikeudessa yläharvennushakkuusta, mikä Arvo Kettusen mukaan oli puhdas oikeusmurha, sillä metsä oli hakkuun jäljiltä todella tuottoisa.

Johannes ja Arvo Kettusen metsää ei koskaan muodollisesti rauhoitettu, mutta käytännössä eräs kappale kyllä: Petäjäveden metsänhoitoyhdistys kieltäytyi leimaamasta heidän haluamaansa harvennusta väittäen sen johtavan metsän vajaatuottoisuuteen ja hävitykseen. Tilanteesta tuli vuosiksi matti eikä metsään koskettu, kunnes yhdistys luopui leimauksistaan ja kettuset ryhtyivät hakkaamaan omalla tyylillään metsiään. Juuri leimaus on ollut ase, jolla metsänomistajat on alistettu: firmat eivät uskaltaneet ostaa leimaamatonta puuta eikä yhdistys suostunut luonnonmukaisen metsänhakkuun leimauksiin.

Kuva 80-luvun alusta, jolloin tässäkään hyvin tiukassa metsässä ei saanut poistaa ylispuita. Metsä oli jätettävä tällaiseksi - tai hakattava aukoksi! Kettunen harvensi tämän "omi luvin" myöhemmin ja nyt metsä tuottaa hyvin puuta. (Rasti nro 8)

”Onneksi sain huonoa metsää!”

Sortavalan evakot Johannes ja Aino Kettunen ottivat keväällä 1947 vastaan asutustilan Petäjäveden kunnan Petäjävesi-järven rannalta. Hallintasopimus pika-asutustilaan allekirjoitettiin pika-pikaa ja syykin oli selvä: viehättävä järvenranta hiukan kompensoi taakse jäänyttä Laatokan maisemaa. Myöhemmin Johannes piti tätä nopeaa päätöstä onnellisena: tulihan samalla huonoa metsää, joka suorastaan pakotti metsänhoidon tutkimiseen!

”Jos nimittäin olisimme ennättäneet samana päivänä käydä katsomassa myös metsäpalstoja, niin en olisi tätä tilaa ottanut. Koska tämän tilan metsäkappale oli silloin kaikkein huonoin ja puusto oli aavistushakkauksella hakattu niin tarkoin, että puustoa oli hehtaaria kohden vaan 40.8 m3. Muiden tilojen metsät olivat kaikki, yhtä muuta tilaa lukuun ottamatta, aika hyviä, olin nimittäin ensimmäinen tilan katsojia, eikä täällä oleviin 11 pika-asutustilaan ollut vielä kukaan tehnyt hallinta-sopimusta”, Johannes Kettunen kirjoittaa metsäpamfletissaan.

Tämän jälkeen oltiinkin toistuvasti tilanteessa, jossa jätemetsää perineet kettuset tarttuivat siihen, mitä olivat saaneet ja halusivat lähteä näistä rippeistä kasvattelemaan itselleen uusia tukkimetsiä, mutta byrokratia näki heidän metsänsä aivan toisin: koko maassa käytiin kampanjaa ”vajaatuottoisten metsien kunnostamiseksi” ja siihen kelpasi vain nollasta lähteminen: loppukin nurin ja viljellyllä ”tehometsällä” liikkeelle. Kettusia tällaiset vaatimukset kauhistuttavat: odottaa vuosikymmeniä, että metsässä on jotakin myytäväksi hakattavaa, sehän on pikkutilallisen loppu!

Tässä suo, josta taistelu 60-luvun alussa alkoi. Kettuset pelastivat nämä puut "luvatta". Puuta on nyt 260 m3, mitattu 29.9.2011.

Suopuusto elpyi, silmät avautuivat

Ensimmäinen vääntö käytiin tilan suopuustosta. Alueella oli 11,5 ha metsäistä suota, jolla oli kitukasvuista, ranteen vahvuista kuusikkoa, jota varjostava isompi puusto oli hakattu. Suot ojitettiin 1952-53 ja vuonna 1959 Johannes Kettunen huomasi suon kuusitiheikön elpyneen kasvuun ja halusi harventaa sen ja pyysi siihen neuvoa Petäjäveden metsänhoitoyhdistykseltä. Paikalle tuli neuvoja Nieminen, joka opetti Karjalan tulokkaita, että kaikki nurin vaan:

-Nieminen sanoi, että nämä puut ei ikinä kasva enää, kaikki nurin vaan! muistelee Arvo Kettunen, joka oli kahden sisarensa kanssa sitkeitä puita sitten vesomassa. Neuvoja vielä arvuutti puiden ikää ja luetutti oikein kädestä pitäen lapsilla vuosirenkaita kaadetuista pikkunäreistä. Ikävuosia oli jo päälle 80 ja neuvoja opetti, että ikivanha, kasvunsa päättänyt rääseikkö ei enää toivu. Niinpä juuri isommat puut piti vesoa pois ja viljellä tilalle siemenestä männikköä.

Aikansa Kettusen perhe vesoi suota aukeaksi ja polki kosteikkoon männynsiementä, kunnes isä-Johannes komensi jälkikasvunsa suolta pois: työ tuntui niin järjettömältä, että se keskeytettiin ja loput luontaiset kuuset säästettiin vastoin neuvojan nimenomaisia määräyksiä. Seurauksena oli mm. se, että sulkutilille perheeltä pidätetyt metsänviljelyn vakuusrahat jäivät kahdeksaksi vuodeksi tilille eivätkä kovan työn tehneet lapset saaneet työstä kesäpalkkaansa.

Kahdeksan vuoden päästä paikka tarkistettiin ja metsäpoliisit yrittivät vielä kurittaa kettusia siitä, että suota ei ollut käsitelty ohjeiden mukaan, jolloin isä-Johannes karehtui: ”Nyt sanoin mainituille herroille, että eikö teillä ole silmiä nähdä, että soilla olevat puut ovat jo hyvässä kasvussa!” Lopulta nämä ”kylläkin tyhmät miehet” myöntyivät, että olkoon tämä raiskio nyt sitten, kunhan suo lannoitetaan.

Näin puu elpyy vastoin metsäbyrokratian määräyksiä! Kettusen ottama kuva 80-luvun lopulta. Keskellä ympyröitynä ensimmäisen 80-100 vuoden kasvu,  sen jälkeen puu on saanut valoa, tilaa ja ravinteita.

Lopullisen voiton kettuset saivat tässäkin kohteessa 80-luvun lopussa, kun tuhoon tuomituista suopuista oli kasvanut komea tukkipuiden korpikuusikko, johon oli 27 vuodessa tullut puuta 200 kuutiota hehtaarille. Hakatuista tukeista sahatut kiekot ovat vakuuttavaa katsottavaa: puun keskellä on 8 sentin tiukka ydin, jopa lähemmäs 100 vuoden kasvu, ja sitten kasvuolojen parannus (valo, ojitus, harvennus) ovat vapauttanut puut hurjaan kasvuun. - Kyselin yhdistyksen neuvojalta, että missähän on ne hyvin tuottavat, virallisella kaavalla hoidetut metsät jotka ovat kolmeenkymmeneen vuoteen kasvaneet 200 m³ uudistuskypsyyteen. Olin kuulevani hiljaista kiroilua ja tokaisun, että ”tee mitä tykkäät” ja niin myös rupesin tekemään, kertoo Arvo Kettunen, joka on laskenut vesotun kuusitaimikon myötä myöhemmin menettäneensä n. 64 000 euron hakkuutulot.

Juuri tämä alikasvospuiden toipuminen vahvaan kasvuun oli täysin vastoin sitä, mitä tehometsäkoneisto opetti – mutta täysin sen mukaista, mitä vuosikymmenet kirveen kanssa metsiään hoitaneet ihmiset olivat nähneet ja oppineet.

Kettuset eivät olisi ”kunnostaneet” metsäänsä…

Sama mikä tapahtui suolla, toistui samoihin aikoihin kovalla maalla, johon kettuset hakivat leimausta viiden hehtaarin alalle, jolta ennen luovutusta oli hakattu kaikki tukkipuut pois. Kettuset olisivat harventaneet tämän kohteen ja jättäneet uuden metsän aluksi valmiin alikasvuston. Se ei käynyt tutuksi tulleelle neuvojalle, Niemiselle, joka omalla tontillaan torjui ponnekkaasti Suomen metsien näivettymistä, kuten sadat muut neuvojat läpi Suoman, olihan metsänhoitoyhdistyksiin sodan jälkeen palkattu runsaasti uusia työntekijöitä juuri tähän suureen kansalliseen tehtävään:

”Tätäkään aluetta en olisi hyväksynyt hakattavaksi puhtaaksi, mutta Nieminen väitti, että alue on vajaatuottoinen ja uudistettava. Tämäkin nuori puusto täytyi sitten hävittää. Hakkasin itsekin osan tästä alueesta, mutta jätin – vaikka tietysti ”lainvastaisesti” – noin 20 aarin alueelle alikasvupuita niin, että jäi ha kohden 1330 kpl puita”, kirjoittaa Johannes Kettunen ja toteaa, että puita jäi itse asiassa vähän liikaakin, koska hän ei vielä osannut harventaa suoraan riittävään harvuuteen.

Tämäkin luvaton toimi tuotti kauniin tuloksen: 18 vuodessa vajaatuottoiseksi tuomittu alue oli tuottanut 20 kuution alkupuustolla 199 kuution kasvun hehtaaria kohden. Näihin aikoihin Suomessa tuhottiin, siis ”kunnostettiin”, tuhansia neliökilometrejä kehityskelpoisia nuoria metsiä absurdeilla ”vajaatuottoisuus” - määreillä. Jos puuston ns. pohjapinta-ala ei (yläharvennushakkuun jälkeen) yltänyt ohjeissa vaadittuun, se julistettiin vajaatuottoiseksi ja uudistettiin eli viljeltiin ja aloitettiin nollasta, jolloin se todella oli vuosikymmenet oikeasti vajaatuottoinen: se ei tuottanut omistajalleen mitään, vain huolta, vaivaa ja kuluja! Mutta byrokraattien taulukoissa se oli nyt kehityskelpoinen taimikko, jonka kasvua oli helppo vahtia, ei enää vajaatuottoinen metsä!

Tämä absurdi tuhotyö, jota vastaan asettuneet ihmiset lyötiin matalaksi, mursi myös pitkälle maaseudun itsetunnon metsäasioissa. Metsäasiat olivat näinä vuosina kotikutoinen Neuvostoliittomme: määräykset nähtiin järjenvastaisina, kuin Hrustsevin maissinviljelyt Siperiassa, mutta niihin piti alistua, koska ne toteutettiin voimalla ja pelolla ja ylivoimaisesta tiedollisesta auktoriteettiasemasta käsin. Rehabilitointia on odotettu turhaan, vaikka jo 80-luvun alussa tunnettu metsäntutkija Yrjö Vuokila kirjoitti, että avohakkuu se vasta metsän vajaatuottoiseksi saattamista on, kun siinä maan tuottokyvystä käytetään ensimmäisen 25 vuoden aikana hyväksi vain noin 20 % puuston kasvulla mitattuna.

80-luvun alkupuolella tehtiin laajoja kyselytutkimuksia metsänomistajien puunmyynnin halukkuudesta ja tässä yhteydessä sivutuotteena selvisi, että 2/3 metsänomistajista ja Keski-Suomessa 4/5 oli tehometsätaloutta vastaan. Tästä tiedosta pyrittiin olemaan hiljaa.

Kiistakuusikko (kts. alun kuva) harvennuttana ja vahvassa kasvussa. Puuta otettu yläharvennuksessa yli 150 m3.

 

Taistelu tiukasta kuusikosta

Arvo Kettunen pääsi armeijasta 1967 ja olisi halunnut nyt ruveta kertyneen tiedonkin pohjalta isän kanssa harventamaan tilan kovien maiden metsiä, olihan sodanjälkeisistä aavistushakkuista parikymmentä vuotta ja metsät kasvaneet mukavasti. Tässä vaiheessa he törmäsivät täydelliseen seinään: metsiä ei suostuttu leimaamaan harvennushakkuulle:

-Aluksi kerrottiin, että metsät  on vajaatuottoisia kitukuusikoita, joiden ainoa hoito on uudistaa. Puunkyljestä lyötiin lastu ja näytettiin vuosikasvun lustoja: katso nyt itsekin, ei nämä puut enää kasva.

Toisella kerralla käytettiin ronskia vertausta, että puut ovat kuin entisen miehen mulkku, joka oli niin kupan syömä, että lääkäri käski miestä nousemaan tuolille ja hyppäämään alas, jolloin kuollut elin katkesi. 

-Silloin en ollut perehtynyt sädekasvun ja kuutiokasvun suhteisiin, että olisin voinut todistaa, että eiväthän nämä voi enempää kasvaakaan näin tiukassa (3 000 kpl/ha), ravinteet eivät yksinkertaisesti riitä, Kettunen muistelee. Hänen mielestään metsävirkamiehillä ei ole vieläkään käsitystä puun sädekasvun (puolet paksuuskasvusta) ja kuutiokasvun suhteista ja siihen tarvittavasta puumäärästä, jota isä ja poika ryhtyivät nyt tutkimaan ja taulukoimaan.

Jos metsästään haluaa tuloa ja tuottaa arvokasta tukkia, sitä on harvennettava eli järeytettävä reippaasti. Se johtaa älyttömien pohjapinta-alamääräysten perusteella helposti ”vaaralliselle alueelle”. Jo harvuus, jossa puun sädekasvu on 2,5 mm vuodessa, on tuomittavaa metsänkäsittelyä eli pohjapinta-alat menevät liian pieneksi: metsä on ”vajaatuottoista” eli ei muka käytä kaikkea kasvupotentiaaliaan hyväksi.

Vuosikymmenien tutkimuksensa Arvo Kettunen on tiivistänyt taulukoiksi, joiden pohjalta voi laskea, paljonko puita tarvitaan hehtaarille vielä ”laillisen” vuotuisen 2 mm:n sädekasvun ja 7 kuution hehtaarituoton tavoittamiseksi. Tämä tuotto on selvästi parempi kuin Petäjävedellä keskimäärin ja Kettunen sanookin hyötyneensä aikoinaan metsän pinta-alaverotuksesta, kun omat metsät ovat tuottaneet enemmän kuin metsälautakunnan verottajalle laskemat pitäjän metsätuotot.

- Minun hakkutapani on ollut metsän harventamista. Se ei ole ollut mitään määrämittaharsintaa, vaan kaadettavat puut valitsen niiden kasvu- ja elpymiskunnon mukaan. Eikä se ole varsinaista jatkuvan kasvatuksen hakkuuta. Harventelen metsääni, että se saavuttaisi 2 mm:n sädekasvun, jolloin se harvenee lopuksi niin harvaksi, että alle tulee jo uusi taimisto, jonka harvennan suoraan tukkipuu-harvuuteen, ettei tarvitse kasvattaa halpaa kuitua kuin puiden latvoissa. Lopuksi metsää voisi nimittää kaksivaiheiseksi kasvatukseksi, Kettunen selvittää.

Ei Kettusella ole mitään periaatteellista avohakkuutakaan vastaan: jos metsään ei ole tullut järeimmässä loppuvaiheessakaan (1,5-2,0 kuution puita hehtaarilla enää 150-200 kpl) riittävästi uutta aluspuustoa ja metsä on selvästi hakkuukypsää, voidaan joutua avohakkuuseen. Toistaiseksi ei näytä siltä.

Kettusmaisen metsänkasvatuksen perusidea on se, että metsässä ei pidetä turhaa puustopääomaa, vaan kasvatetaan suoraan tukkia, josta saa 2,5-kertaisen hinnan kuituun verrattuna. Tämä on mahdollista, kun uusi metsä syntyy selkeästi omaa vuoroaan odottavasta alikasvoksesta, joka varjossa karsiutuu. Nykytyylin tasaikäisessä metsikkörakenteessa lähdetään liikkeelle aukosta ja selkeästä yhtenäisestä taimikosta, jolloin metsää on kasvatettava tiheänä, jotta taimikko karsisi itse itsensä. Tällä tavalla edeten mennään harvennusten ja kasvatushakkuiden kautta kohti päätehakkuuta ja matkalla syntyy kuitupuuta massateollisuudelle. Ehkä tätä on metsäohjeilla tavoiteltukin? Jos näin, niin silloin olisi pitänyt ihmisille selvästi kertoa, että metsänomistajan isänmaallinen velvollisuus on kasvattaa ilman palkkaa kuitupuuta kemialliselle teollisuudelle.

Tukkipino keväällä 2013, jolloin Arvo Kettunen myi 313 m3 puuta. Yläharvennetusta metsästä on tuloa ja iloa koko ajan.

Tabujen ja myyttien tehometsät!

Ylläkuvattuun hyvätuottoiseen luonnonmukaiseen metsätalouteen Arvo Kettunen on päässyt vähitellen viime vuosikymmenien aikana. 70-luvulla he koettivat saada virallista lupaa yläharvennukseen, mutta byrokratia ilmoitti, ettei mitään etukäteislupaa ole olemassakaan, mutta hakkuiden on oltava yksityismetsälain mukaisia – ja piirimetsälautakunnan miehet kertoivat, että harvennus johtaa metsän hävitykseen! Kun Arvo Kettunen oli nuorena viljelijänä metsän myynneistä riippuvainen, niin hän taipui vielä 80-luvulla avohakkuisiin (tältä ajalta on muistona mm. ”navetta-aukko”!) ja harjoitti harvennuksiaan vähän vaarattomammissa kohteissa.

Viime vuosina on havahduttu metsämyyttien merkitykseen. Arvo Kettunen on metsiään hoitaessaan oppinut, että tehometsässä myytit vasta viihtyvätkin. Matkalla kohdatuista myyteistä ihmeellisin on ollut 1948 annettu harsintajulkilausuma, jossa kuusi metsävaikuttajaa tuomitsi harsinnan eli käytännössä yläharvennuksen kovin sanoin: ”Meikäläiset kasvupaikat eivät ole niin hyviä, ilmasto ei niin suotuisa eivätkä puulajit niin varjonkestäviä, sitkeähenkisiä ja toipumiskykyisiä, että harsintarakenteinen metsikkömuoto voisi johtaa edes tyydyttäviin tuloksiin.”

Tätä julkilausumaa, joka ei perustunut juuri mihinkään tutkimuksiin, käytettiin kanonisoituna totuutena kettustenkin kohdalla vielä niinkin myöhään kuin 1981, jolloin Keski-Suomen piirimetsälautakunta lähetti sen heille opiksi ja ojennukseksi – kuten alueen metsänhoitoyhdistyksiin.  – Eihän se harsinta edes ollut mikään metsänhakkuu- vaan kauppatapa: vietiin kaikki tietyn koon saavuttaneet puut välittämättä, mitä jäi jäljelle. Eivät pikkutilalliset sitä voineet aikoinaan valita! Kettunen ihmettelee koko julkilausuman lähtökohtaa.

Tosiasiassa julkilausuma oli puhdasta tilaustyötä ja sen tehtävänä oli valmistella maaperää suurelle harppaukselle luonnonmukaisesta metsänhoidosta viljelymetsätalouteen, antaa sille ”tieteellistä pohjaa”. Lausuman keskeinen viesti on kettusten metsätutkimusten ja kokemusten valossa puhdasta puppua: metsän alikasvos, tuo muka ”huonompi ja kilpailussa hävinnyt” puusto, toipuukin aivan loistavasti jopa 100-vuotiaana riukuna kasvuun, kunhan se vain saa oman tilaisuutensa: valoa,kasvutilaa, ravinteita. Mikään ei estä hoitamasta ja hakkaamasta Suomen metsiä luonnonmukaisesti!

JAAKKO LUOMA

Harva tietää puun sädekasvun ja hehtaarikasvun suhteita.